Elämän tarkoitus

Kirjoittanut shl_anssi — kirjoitettu: keskiviikko 22. joulukuuta 2010, 23.46 — viimeisin muutos: torstai 23. joulukuuta 2010, 11.00

Olen löytänyt kaksi tarkoitusta elämälle, eikä kumpikaan niistä ole kestävyysjuoksu (mikä sekin on toki tärkeää, mutta eri tavalla).

Elämän tarkoitus on antaa elämä toiselle

Viimeistään oman lapsen saadessa selviää onnen ja vastuun syvin olemus.

Lapset antavat tarkoituksen huonosti nukutuille öille, stressaavalle työlle, asuntolainalle ja sen takaisinmaksulle, terveille elämäntavoille, parisuhteen pysyvyydelle, remontoinnille, nurmikon leikkuulle ja jokapäiväiselle jaksamiselle. On hienoa ja kiitollista seurata, kuinka lapset kasvavat omiksi persoonikseen kaikesta vanhempien antamasta kasvatuksesta huolimatta.

Vaan niinhän se on, että lasten myötä täytyy ottaa vastuuta omasta ja toisten elämästä paljon aiempaa perusteellisemmin. Kun omaa elämää koskevat ratkaisut alkavat sivuta toisia hyvinkin voimakkaasti, ei elämä enää olekaan niin helppoa kuin villeinä sinkkuvuosina (no oliko ne nyt oikeasti niin villejä?).

Avioerossa lapsille voi käydä huonosti. Kun vanhemmat lähtevät omille teilleen, löytävät uudet kumppanit ja perustavat kumpikin tahollaan uuden perheen, jää vanhan avioliiton muisto ja jäänne - lapsi - liian helposti yksin. Ei ole mitenkään mieltäylentävää kuulla, kun yläasteikäinen kertoo, ettei kukaan hänestä välitä. Ja se lapsen tunne on henkilökohtaisesti syvä ja todellinen.

Elämä ei ole yksinkertaista eivätkä siihen liittyvät suuret valinnat helppoja, mutta välittäminen, rakkaus, kannattaa aina.

Elämän tarkoitus on tulla paremmaksi ihmiseksi

Enkä tarkoita, että vuosittain pitäisi parantaa maratonennätystään tai rikastua, vaan jotain inhimillisyyden perustuksiin kuuluvaa hyvyyttä.

Tuntuu, että ympäröivä todellisuus on matkalla minä-keskeisempään suuntaan. Egoistiseen elämiseen kuuluu väistämättä myös toisen halveksunta - itselle halutessaan ei voi suoda toiselle mitään. Niinpä kerjäläiset pitäisi lähettää takaisin kotimaahansa (pois täältä katukuvaa rumentamasta), pakolaiset palauttaa takaisin sodan jalkoihin meidän leipäämme syömästä (elintasopakolaisia ne kuitenkin on), sijoittaa vammaiset ja epäsosiaaliset laitokseen (mieluiten johonkin vähän kauemmas, ei meidän kuntaan tai kaupunginosaan), leikata työttömyyskorvauksia ja sosiaalitukia pultsareilta ja syrjäytyneiltä (oma vika se kuitenkin on) ja muutenkin huolehtia, ettei Suurelta Minulta oteta mitään pois.

Huoh.

Vapaaehtoisen, pyyteettömän hyvyyden kohtaaminen sen sijaan koskettaa ja ravistelee.

Tällaiseen ihmeeseen törmäsin Tampereella, taidenäyttelyssä. Näyttelyn nimi on "Maailman ihanin tyttö", ja sen takana on valokuvaaja / yhteisötaiteilija Miina Savolainen. Hän oli sosiaalikasvattajana lastenkodissa ja alkoi pohtia, miten saisi lapset tuntemaan itsensä arvokkaiksi ja ymmärtämään, että se mitä he ovat joutuneet kokemaan, ei ole heidän omaa syytään. Sanat ja kieli eivät tähän keinoiksi riittäneet, joten Savolainen päätti valokuvan avulla näyttää kussakin lapsessa näkemänsä sisäisen arvokkuuden ajatellen, että ehkäpä lapset sen sitten itsekin näkisivät.

Hän vei kunkin tytön luontoon, paikkaan, jonne tämä halusi, ja otti kasapäin valokuvia. Niistä tuli häkellyttävän kauniita, rehellisiä ja riipaisevan herkkiä. Vakavat, hylätyt ja hyljeksityt ovat keskellä mitä kauneinta, suojelevaa luontoa, valon ja varjon kohdatessa heidän epävarmoissa, aroissa, toivoa etsivissä katseissaan. Ja ihme tapahtui: kuvien kautta tytöt alkoivat nähdä itsessään sisäistä kauneutta ja arvokkuutta.

Miina Savolaisen halu parantaa näiden ihmisten elämää ja omanarvontuntoa, hänen tekojensa pyyteetön hyvyys, ei voinut olla koskettamatta. Jos joskus voin tehdä jollekulle jotain yhtä tärkeää, olen elämässäni onnistunut.

Olenkin näin joulun ja uuden vuoden alla päättänyt, että vielä jonain päivänä uskallan rakastaa enemmän, luottaa enemmän ja antaa enemmän. Eihän tässä muuten mitään järkeä ole.

Ja niin: Hyvää Joulua.