Kademieltä, kilometrejä ja valesuomalainen

Kirjoittanut shl_anssi — kirjoitettu: maanantai 05. heinäkuuta 2010, 10.10 — viimeisin muutos: maanantai 05. heinäkuuta 2010, 10.10

Vaimoni kadehtii juoksuharrastustani yhden (ja vain yhden) asian takia: Ollessamme lomamatkoilla näen lenkkeilyni takia paljon häntä enemmän.

Ulkomailla ollessamme olen ottanut tavakseni herätä muuta perhettä aiemmin ja lähteä aamulenkille. Aamut ovat usein parasta aikaa nähdä, mitä ulkomaanelävät normaalielämässään oikeasti tekevät - ihmisiä kulkee aamuajatuksissaan töihin, lapset kävelevät koulupuvuissa opinahjoihinsa, kauppiaat ja baarinpitäjät availevat paikkojensa ovia, torikauppiaat ovat saaneet kojunsa kuntoon ja polttelevat mietteliäinä tupakkaa odotellessaan päivän ensimmäisiä asiakkaita, vanhat äijät istuvat torin laidan penkeillä vaihtamassa kuulumisiaan, mummot ja papat kastelevat sipulipenkkejään ja niin edelleen.

Parasta on, kun lenkit suuntaa pienille maaseututeille ja metsäpoluille. Monesti ulkomaiden turistirysät muistuttavat turhankin paljon toisiaan, ja ainoa ero paikkojen välillä on kauppojen kylteissä oleva kieli. Kun muutaman kilometrin jaksaa jalkojaan vaivata, pääsee turistialueesta eroon, tutustumaan maan todelliseen luonteeseen.

Kun on tottunut Suomen tuuheisiin havumetsiin, tasaisiin ja kosteisiin lehtopolkuihin, männikkökankaisiin mustikan- ja puolukanvarpuineen, on luonto Etelä-Euroopassa piristävän erilainen.

Kreetalla korkeuserot olivat tasamaan asukille hämmästyttäviä ja hengästyttäviä, rehevä kasvillisuus tien pientareilla kohosi korkeuserojen takia aina pään yläpuolelle saakka. Paahtava aurinko oli saanut erilaiset kaktukset ja mehikasvit kukkimaan, sitruunat ja oliivit kasvoivat puutarhoissa.

Turkissa lenkkini lähti useimmiten samaan aikaan ja samaan suuntaan. Ensimmäisenä aamuna bussipysäkin ohi juostessani ihmiset naureskelivat, toisena aamuna he jo hymyilivät ja moikkailivat, kolmantena kannustivat huudellen (hop, hop!) ja taputtaen. Minä moikkailin ja hymyilin takaisin.

Espanjassa lähdin merenrantatietä pitkin katsomaan joen suistoaluetta mataline hiekkadyyneineen, kirkuvine lokkeineen ja lukuisine lintulajeineen. Toinen aamulenkki taas johdatti minut hiljaiseen pinjametsään, jossa puiden latvukset pimensivät taivaan näkyvistä. Aamukaste nousi höyryten maasta, hämähäkinseitit välkkyivät hopeisina valonkajossa.

Eräänä aamuna päätin lähteä kylän vieressä olevalle mäelle. Turistikartassa ei näkynyt lainkaan sinne johtavaa tietä, mutta etsivähän löytää. Mäen laella näkyi muutama talo, ja sinne johtava tie oli lähinnä kärrypolku. Tie kiemurteli kapeana, mutkitellen mäkeä ylös sininärhien, varpusten ja papukaijojen rääkyessä tien viereisissä puissa. Pientareella kukkivat villiunikot. Jänikset (muistuttivat hämmästyttävästi Helsingin villikaneja) loikkivat tietä pitkin häviten tiheän aluskasvillisuuden varjoihin. Tien laidalla, mäen kyljessä oli hylättyjä luola-asuntoja. Kävin kurkistamassa niistä muutamaan, ja huomasin, että toisissa oli ollut moniakin huoneita. Osa jatkui syvemmälle maan sisään, mutta ilman lamppua en lähtenyt niitä tarkemmin tutkimaan. Tänne eivät turistibussit ikinä tulisi.

Merenrantatiellä oli aamuisin paljon kanssahölkkääjiä. Kukin köpötteli vauhdillaan ja tyylillään, olipa joukossa selvästi joku ihan oikea juoksijakin. Vastaani tuli hyvällä vauhdilla sinivalkoiseen paitaan ja sinivalkoiseen lippikseen pukeutunut vaaleahko mies. Maanmiehen ulkomailla tunnistaessaan suomalainenkin saattaa hetkeksi riehaantua. Niinpä moikkasin ja huusin hänelle "hyvä Suomi!". Hän moikkasi takaisin, ja vastasi selkeällä, hämmästyttävän autenttisella espanjankielellä: "Hola, buenos dias!". Pahuksen valesuomalaiset, ajattelin, ja jatkoin hölkkääni.