Tehdyt toimenpiteet
Maratonin jälkeen
42,2 juostun kilometrin jälkeen olo on outo. Lihaksia särkee, jalat ovat tönköt, tuolista nouseminen on vaivalloista ja vaikeaa. Nämä kuuluvat luonnollisina osina taudin kuvaan, eihän elimistöä ole luotu sellaiseen rääkkiin. Matkan taivaltaminen aiheuttaa lihaksiin pienen pieniä mikrovaurioita, jotka viikossa-parissa paranevat itsekseen, kunhan malttaa levätä. Viime vuonna ennätyshybriksessä aloitin harjoittelun heti neljä päivää maratonin jälkeen, ja seuraukset olivat sen mukaiset: Rasitusvammat iskivät akillesjänteisiin niin, ettei lenkkipoluille ollut asiaa viiteen viikkoon. Niin luonto kostaa!
Nukkuminen on vaikeaa. Väsyttää aivan kamalasti, mutta kroppa käy vielä ylikierroksilla. Jos unenpäästä saa kiinni, on uni levotonta ja hetken päästä huomaa olevansa taas hereillä. Onneksi telkkarista tulee öisinkin ohjelmaa. Ja insinööreille kiitos tallentavasta digiboksista!
Kun maratonin alla on tankannut lihakset täyteen hiilihydraattia (elimistön polttoainetta), tyhjenevät kehon energiavarastot vajaan neljän tunnin aikana täysin. Niinpä juoksun jälkeen elimistö huutaa ravintoa, ja sitähän se myös saa. Onneksi kaikissa suurimmissa juoksutapahtumissa huolto pelaa, ja maalissa odottaa juomien lisäksi myös ruokaa: Suolakurkkua, banaania, rusinoita ja ainakin Forssan Suvi-illassa myös lihakeittoa, leipää, kahvia, pullaa ja keksejä. Vaikka vatsa olisi kuinka täynnä, ei aineenvaihdunta ole tyytyväinen: Lisää ruokaa tänne ja heti! Niinpä vatsaan on ahdettava lisää kaikkea mahdollista - mitä enemmän helppoa energiaa, sen parempi. Sinne vaan karkit, sipsit, limsat ja mehut.
Matkan pisimmät kilometrit ovat ylivoimaisesti ne 33-38 väliset. Kolmenkympin jälkeen lihasten energiavarastot ovat tyhjät, ja loppumatka on taivallettava pyhän hengen, sisun ja elimistön rasvojen voimalla. Jokainen kilometri tuntuu edellistä pidemmältä, mäennyppylä jyrkänteeltä, meno epätoivoiselta ja matka liian pitkältä. Kokemuksesta on tässäkin tilanteessa hyötyä: Tämä kuuluu osana koko juttuun, eihän tämän ole tarkoituskaan olla helppoa. Ja lasagnen ajatteleminen auttaa aina!
Kun 38 kilometrin kyltin sitten ohittaa, alkaa lähestyvän maaliviivan lupaus hiljalleen vahvistua: Ehkä tästä sittenkin selviää maaliin saakka ja hengissä. Mieli alkaa kirkastua jokaisen kilometrin myötä, ja loppu sujuukin jo helposti. Kun maaliviivan sitten ylittää, on olo harvinaisen huojentunut: Enää ei tarvitse juosta metriäkään ainakaan viikkoon. Nyt riittää, kun selvittää itsensä suihkuun ja sen luvatun lihakeiton ääreen.
Kun nelisen tuntia taittaa matkaa juosten, ehtii kilometrejä jakaa monen kilpakumppanin (tai kanssakärsijän) rinnalla. Matkan aikana tuleekin monen juoksijakollegan kanssa vaihdettua ajatuksia juoksemisesta, matkan juostuista ja juoksemattomista kilometreistä sekä elämästä yleensä. Yhdestä asiasta kaikki ovat samaa mieltä (ainakin 30 kilometrin jälkeen): Ei tässä mitään järkeä ole. Ja kun tästä vielä maksaakin, täytyy ihmisen olla joko hullu tai tyhmä tai niitä molempia. Mutta kaikesta huolimatta, ensi vuonna uudestaan, tietysti.
Mitä siitä kaikesta sitten jää käteen? Ainakin osanottomitali, t-paita ja juoksun aikana kaikesta turhasta tyhjentynyt mieli - kestävyysjuoksu on hyvinkin zeniläistä puuhaa: on pakko keskittyä täysin meneillään olevaan hetkeen, sillä jos ajatukset suuntaa jäljellä olevaan matkaan ja sen pituuteen, käy meno entistäkin raskaammaksi. Päällimmäisenä tulee kuitenkin itsensä ja matkan voittamisen tunne: Tämä oli hengen voitto loppuunajetuista lihaksista sekä lähes loppumattomasta asfaltista!
