Sivun toiminnot
Otsalamppu pelasti miehen
Viime syksynä korpesi. Marraskuun pimeys iski kuin Korkeajännityksen miljooona volttia, eikä mikään huvittanut. Sen kuin korpesi vaan. Ulkona oli sysipimeää jo viideltä, eikä lenkille huvittanut lähteä veivaamaan kilometrin mittaista valaistua kylätietä edestakaisin. Kuntorata valoineen oli sentään lähes kolmen kilometrin mittainen, mutta matka sinne kulki pitkin säkkipimeää reittiä, jolla olisi vain kompuroinut ojien pohjilla tai joutunut tunnustelemaan tietä askel kerrallaan.
Koko loppukesän ja alkusyksyn olin juossut pitkin metsäpolkuja ihastuneena luonnon tasapainottavaan ja rentouttavaan värimaailmaan, ääniin, pihkan tuoksuun ja tuulen huminaan, mutta iltojen pimeneminen oli tehnyt siitä lopun. Kuvittelin, että syksyllä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin juosta katuvalojen loisteessa.
Sitten eräänä hämäränä päivänä koin hämmästyttävän valaistumisen hetken. Kävin aikani kuluksi paikallisessa urheiluliikkeessä, jossa yrittäjä näytti otsalamppua ja kysäisi, josko minulla oli jo sellainen. Tunsin kuinka aivoni kääntyivät ympäri: tuossa olisi ratkaisu kaikkiin syksyn ulkoiluongelmiini. Ostin niitä kerralla neljä - jokaiselle perheenjäsenelle omansa.
Ymmärsin yhdessä humauksessa, että liikkumisen este oli ollut pelkkä harha, jonka olin itse luonut. Metsäpolut syksyisine väreineen, tuulineen ja tuoksuineen olivat edelleen samassa paikassa vain odottamassa, että menisin juoksemaan - tarvitsin vain otsalampun valaisemaan kulkuani sen verran, etten kompastuisi juuriin tai törmäilisi hirviin (no okei, puihin).
Se oli mahtavaa. Tuon pienen, insinöörien keksimän loistavan kapineen myötä syksy avautui uusien mahdollisuuksien ja elämysten vuodenajaksi. Enää ei tarvinnut maaseudullakaan jumittua neljän seinän sisään, vaan maailma ulkona oli yhtä avoin kuin kesällä - se avoimuus vain kätkeytyi pimeyden verhon taakse. Ja tuon verhon voi pala palalta, neliömetri neliömetriltä, leikata rikki pienellä, henkilökohtaisella valonheittimellä.
Hölkätessäni pitkin pimeitä mutta itsevalaisemiani metsäpolkuja ymmärsin myös, että yhtälailla lumikin oli vain oman mielen luoma este luonnossa liikkumiselle - tarvitsen vain halun lähteä kulkemaan lumen alta erottautumattomalle polulle. Myönnetään, kyllä siinä pitkävartisia kenkiäkin tarvitaan. Ja lämpimiä sukkia. Ja hyvät hanskat. No pipo myös. Mutta tärkeintä on uskaltaminen.
Ai niin. Eivät ne lapset ja vaimo niistä otsalampuista juurikaan innostuneet. Mutta he ovatkin realisteja eivätkä yli-innokkaita haihattelijoita kuten eräät.