Sivun toiminnot
Oppia ikä kaikki
Sydän-Hämeen Lehdessä oli Kansalaisopiston syyskauden ohjelma. Mainiota! Syksyllä on perinteisesti hyvä aika aloittaa uusi harrastus - opetella uutta, kerrata vanhaa, laittaa kroppa taas kerran timmiin trimmiin.
Tänä vuonna taidan ilmoittautua "Urheiluvalmennuksen perusteet" -kurssille. Aiheesta on hitusenkin kokemusta, toistaiseksi on ollut kyse lähinnä itsensä kiusaamisesta ja siihen sopivien perustelujen sekä metodien löytämisestä. Alan kirjallisuutta on siunaantunut suomeksikin ihan mukavasti, ja kaiken vastaan tulleen olen kahlannut läpi.
Kun on itse oma koekaniininsa, tulee valmentamisen ja kestävyysjuoksun metodit sekä teoriat nopeasti käytännön kautta tutuiksi. Totuus kaiken sillisalaatin seassa on yksinkertainen: Mitä enemmän treenaa, sitä paremmaksi tulee ja sitä kovempaa menee. Se ei siitä muuksi muutu, mikä onkin turhauttavaa. "Rasvajumpat" ja muut hörhötykset ovat vain silkkaa silmänlumetta - kun treenaa paljon ja kovaa, sitä enemmän sitä rasvaakin palaa ja sitä kovemmaksi kunto nousee.
Itseään kurssittaessa parasta on, kun pääsee tapaamaan ja juttelemaan muiden samanhenkisten, aiheesta kiinnostuneiden kanssa. Toivottavasti "urheiluvalmennuksen perusteet" -kurssille tulee toisia kestävyysjuoksuun hurahtaneita. Heidän kanssaan on hyvä vertailla anaerobisia tasoja, pitkien lenkkien pituuksia, keskisykkeitä, Janne Holménin kolmen tunnin maratonohjelmaa ja harjoittelun vuosisyklejä. Aiheista ei yleensä kahvipöytäkeskusteluja synny, mutta Kansalaisopiston kurssi saattaa hyvinkin avata uusia kahvipöytiä.
------------------------------------------------------
Viime viikonloppuna Helsingissä tuli taivallettua pääkaupunkimme mainio City Marathon. Hienoahan se oli, kun lähes 6 000 juoksijaa lähti ottamaan itsestään ja matkasta mittaa. Keli oli tällä kertaa harvinaisen haastava, sillä yhtaikainen kuumuus ja kosteus eivät hyvää tiedä. Niinpä kymmenen prosenttia matkaan lähteneistä joutuikin jättämään leikin kesken. Osa maaliin tulleista aloitti liian lujaa ja joutui maksamaan sen raskaamman kautta takaisin hyytyessään viimeisen kymmenen kilometrin aikana. Ihme kyllä en itse ollut tässä hyytyneiden porukassa.
Maratonien juoksemisessa on se hyvä puoli, että aina oppii itsestään jotain uutta. Käytännössä joka juoksun jälkeen on viisaampi seuraavalle maratonille lähtiessään. Onnekseni olin jo ehtinyt oppia, että ainoa luotettava mittari matkaa taittamaan lähtiessäni on sykemittarini. Ei perstuntuma ("tämäpä vauhti tuntuu oikein hyvältä"), ei toivottu matkavauhti ("sen verran kova jätkä olen, että kilometrin neljään ja puoleen minuuttiin vedän vaikka silmät ummessa") vaan ihan tieteellinen, rationaalinen mittari, joka ei valehtele vaikka kuinka toivoisi.
Lähtölaukauksen pamahtaessa tiesin, että pystyisin maratonin taivaltamaan verrattain hyvävoimaisena, mikäli pitäisin sykkeeni noin 150:ssä lyönnissä per minuutti (puolimaratonilla 155, kymmenellä kilometrillä 160). Mikäli ensimmäisen kymmenen kilometrin aikana sykkeeni nousisi korkeammaksi, sitä varmemmin olisin vaikeuksissa viimeisen kympin aikana. Niinpä kurkistin sykemittarin lukemia melkoisen tiiviisti ensimmäiset kolmekymmentä kilometriä - olin päättänyt pitää itseni aisoissa, vaikka jalat yrittäisivätkin viedä tätä nopeammin (niin kuin ne yleensä tapaaovat tehdä).
30 kilometrin jälkeen tunsin itseni vieläkin verrattain hyvävoimaiseksi. Yleensä tässä vaiheessa vaikeudet alkavat, sillä lihakset ovat käyttäneet kaiken niihin ja maksaan varastoituneen hiilihydraatin. Matkan varrella näin yllätyksekseni veljeni minua kannustamassa. Hämmästyttävää, kuinka moinen antaa voimia! Muutaman sekunnin kestävän "Hyvä Anssi, go go" -tsemppauksen jälkeen askel keveni ainakin viideksi kilometriksi! Kiitos, Jarno!
Korkea lämpötila teki kuitenkin tepposensa, sillä reilun kolmenkympin kohdalla tuntui pohkeissani muutama krampinpoikanen. Ilkeää, sillä kokemuksesta tiesin, että ne tulisivat koko ajan kovenemaan. Niin ne nytkin tekivät. Arvelen, että nämä krampit johtuivat kuumuuden aiheuttamasta nestehukasta. Vaikka olin kohti Helsinkiä ajaessani (by the way: kiitos matkaseurasta niille Suttisen tilan edestä kyytiin ottamilleni liftareille (Vetja ja Marina??), jotka sain houkuteltua Hämeenlinnan sijasta Helsinkiin ja jotka toin kyydissäni myös takaisin) juonut kolmisen litraa vissyä ja juostessani nauttinut (tai paremminkin "nauttinut") kolmen kilometrein välein mukillisen urheilujuomaa ja toisen mukillisen vettä, olivat korkea lämpötila ja juoksun tuoma rasitus kuitenkin haihduttaneet nestettä tuotakin enemmän.
Krampit eivät kuitenkaan iskeneet niin kovaa kuin pelkäsin. Suhteellisen hyvissä voimissa selvisin maaliin saakka, vaikka ainahan ne viimeiset kahdeksan-kymmenen kilometriä ovat piinallisia. Ennätyksiä ei tällaisessa kelissä pystynyt tekemään, mutta sen tiesin jo matkaan lähtiessäni (eikä kuntokaan ollut sellainen, mitä henk.koht ennätykset olisivat vaatineet). Pahin kramppi iski onnekseni vasta maalissa, kun ojensin jalkani ajanottochipin (pienen pieni kenkään kiinnitettävä radiolähetin, joka antaa signaalinsa, kun juoksija ylittää lähtöviivalle, reitille ja maaliviivalle laitetun anturi-maton) poistoa varten. Pakko oli vähän aikaa pohjetta venyttää ja yrittää hetken päästä uudestaan, tällä kertaa onnistuneesti.
-------------------------------------------------------
Kestävyysjuoksu ei välttämättä ole helppoa eikä kivaa. Kun maalissa pohjelihakseni kramppailivat ilkeämmin kuin matkalla, oli se kuitenkin pientä: Eräskin maaliintullut oksensi eväspussiinsa; toisen reidet olivat hankautuneet toisiaan vasten niin, että veri valui; muutamakin kilpakumppani oli tiputuksessa ensiaputeltassa; yksi taas etsi juoksuhousut haisevina ja ruskeina epätoivoisena vessaa ja suihkua. Raadollista, mutta ah, niin totta.
Viitisen vuotta lajia harrastaneena olen tullut tutuksi ja realistiksi oman kehoni reaktioiden ja ruumiintoimintojen suhteen. Ja niinhän se on, ettei juokseva ihminen ole kaunista katseltavaa: hiki virtaa (varsinkin kesäkuumalla paita on märkä jo kymmenen minuutin juoksun jälkeen), räkä roikkuu poskella (se on merkki, että juoksee tosissaan - ei ole energiaa eikä aikaa kantaa huolta pienistä esteettisistä asioista), eikä vessaa aina ole paikalla, kun sitä oikeasti tarvitsisi.
Kisoissa näkee ihmisiä, jotka ovat aivan poikki ja sekaisin: he yrittävät epämääräisellä kävelyä muistuttavalla liikehdinnällä päästä maaliin saakka, kädessään huoltopisteestä evääksi otettu banaaninpuolikas jota ei saa syötyä ja joka putoaa puolihervottomasta kädestä. Kaunista tässä on vain se lujuus ja tahto, joka ajaa ihmisen vielä yrittämään ja jatkamaan epätoivoista taivallustaan kohti kaukana siintävää maalia. Keskeyttäminen ei silloin ole vaihtoehto: päämäärää - maaliin pääsyä - varten on harjoiteltu viikkoja, kuukausia, joten pakko sinne on itsensä hoitaa keinolla millä hyvänsä.
Onneksi elämässä on muutakin kuin kestävyysjuoksun juhlaa ja arkea. Kansalaisopistokin tarjoaa mukavaa vaihtelua. Voisihan sitä mennä lasten kanssa Savikädet-kurssille ja tehdä savesta fantasiaeläimiä (vaikkapa juoksevia sellaisia). Tai panostaa eläkepäiviin ja opetella espanjaa. Dos cervezas, por favor!