Sivun toiminnot
Popcornia ja väkivaltaa
Eräs sanomalehtityöskentelyn hyvä puoli koittaa syksyllä, jolloin posti tuo toimitukseen kutsun tai kaksi teattereiden ensi-iltoihin. Kun asuu maaseudun rauhassa, on kaukana monesta huvituksesta, myös teattereista - paitsi kesällä, jolloin puskafarsseja ja muita hauskuuksia on tarjolla monen monituisissa kesäteattereissa ympäri pitäjää. Joskus on kuitenkin mukava mennä katsomaan "ihan oikeaa" näytelmää, "ihan oikeiden" näyttelijöiden näyttelemänä, "ihan oikeassa" teatterissa. Parhaimmillaan teatteri voikin pärjätä jopa kestävyysjuoksulle! Ja kun kutsu kolahtaa työpöydälle, ei tekosyitä kannata etsiä, vaan mars, mars, kulttuuria päin.
Aikoinaan Helsingissä minulla oli onni asua yhteisössä, jossa eräs kämppäkaverini oli näyttelijä Hannu Kivioja (saanut mm. Jussi-patsaan parhaasta miespääosasta Veikko Aaltosen elokuvasta Isä meidän). Hän opiskeli tuolloin Teatterikorkeakoulussa ja oli ensimmäisiä Q-teatterin näyttelijöitä. Jotenkin hän onnistui naruttaa minut katsomaan aloittelevan teatterin ensimmäisiä näytelmiä - etupäässä Antti Raivion käsikirjoittamia ja ohjaamia - ja yllätys, yllätys: olin aivan myyty!
Teatterin tunnelma oli maagista, koskettavaa, kaunista ja rumaa, kaikkea yhtä aikaa. Toisin kuin laitosteatterissa tai elokuvissa, tuossa pienessä AA-kerhon tilassa olivat näyttelijät lähellä, vain metrin-parin päässä yleisöstä. Hikipisaroita roiskahteli välillä yleisön päälle, ja näytelmän hiljaisina hetkinä voi kuulla yleisön joukosta pienimmänkin vaatteen kahahduksen. Ennen kokemattomalla tavalla nuo koskettavat tarinat ja nuoret näyttelijäopiskelijat tai sellaisiksi haluavat onnistuivat saamaan minut muun yleisön ohella mukaansa, herättivät naurua ja ihastusta, surua ja empatiaa. Eli todellisia reaktioita ja tunnekuohuja. Maagista.
Tuon muutaman vuoden aikana kävin katsomassa kaikki Q-teatterin näytelmät. Teatterin maine ja katsojamäärät kasvoivat, ja -91 ensi-iltansa saanut Raivion näytelmä Skavabölen pojat räjäytti pankin. Sen arvostelut niin Helsingin Sanomissa kuin muissakin lehdissä olivat niin huikaisevan hyviä, että yleisöä tuli ovista ja ikkunoista. Olin tuolloin näytelmän ensi-illassa, enkä toistaiseksi ole nähnyt parempaa esitystä.
No. Tämähän nyt lipsahti tällaiseksi "setä muistelee nuoruuttaan, jolloin teatterikin oli paljon parempaa" -löpinäksi, mutta kerrankos sitä.
Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin löysin itseni Tampereen Teatterin Popcorn-näytelmän ensi-illasta. Teatterissa olin toki käynyt näiden esitysten välilläkin, mutta taas huomasin odottavani tuota viehättävää lumousta. Eikä minun tälläkään kertaa tarvinnut pettyä, teatterin vetovoima ei ollut kadonnut minnekään. Aina ensimmäiset viisi minuuttia tuntuu, että pah, tämähän on ihan falskia, mutta sitten joko näyttelijät skarppaavat tai mieli tottuu teatterin keinoihin ja näytelmä alkaa imaista mukaansa.
Popcorn kertoo Hollywoodin elokuvaohjaajasta, joka tekee raa'an väkivaltaisia leffoja. Koska Amerikassa ollaan, ottaa sekopääpariskunta leffoista mallia alkaen toteuttaa omaa murhatriumffiaan. Lopulta he päätyvät ohjaaja-esikuvansa kotiin. Ja, koska edelleenkin ollaan Amerikassa, tv-kanavat kutsutaan paikalle ja kaikesta syntyy valtaisa mediakohu ja murhatosi-tv, jolloin katsojaluvut ja katsojien uteliaisuus saavat päättää ihmiskohtaloista.
Näytelmän pahispariskunta uhkailee ampua suurin piirtein kaikki muut näytelmän henkilöt. (Ai niin: Joskus riehakkaina opiskeluaikoina pohjoisessa joku teekkarirutjake laittoi haulikonpiipun takaraivoani vasten ja uhkasi ampua. Pelotti ihan oikeasti, eikä ainuttakaan vitsiä tullut mieleen.) Onneksi näytelmässä tämä ei meininkiä haittaa, vaan juttu luistaa ja koreografiat sujuvat salskean sutjakkaasti.
Näytelmä toimii. Käsikirjoittaja on ottanut repertuaariinsa Quentin Tarantinon henkilöhahmoja, jutustelua ja juonta, eikä näillä eväillä voi mennä pahasti harhaan. Hiukan tuo alleviivaava amerikkalainen median kritiikki herättää kritiikkiä: se on niin, öh, amerikkalaista. Muualla maailmassa media käyttäytyy jokseenkin eri tavalla eivätkä ihmisetkään ole aivan niin helposti median manipuloitavissa (toivottavasti ainakaan eivät). No, Amerikassa kun ollaan, näytelmässä porukkaa kyllä sitten kuolee oikein olan takaa, mutta näytelmässä se ei ole niin vakavaa. Vai onko?
Mitä raaempi tai poikkeuksellisempi väkivallanteko, sitä enemmän se saa julkisuutta. Se on nähty Suomessakin viime vuosien aikana. Näiden kauniisti ilmaistuna "laajennettujen itsemurhien" tekijät saavat nimelleen ikuisen elämän lehtien palstojen ja internetin pullistellessa tekijän elämänkertoja, tekojen pienimpiäkin yksityiskohtia, poliitikkojen päivittelyä, psykologien pahoitteluja ja uhrien omaisten tuskaa. Voiko pöyristyttäviä väkivallantekoja väistämättä seuraava pöyristyttävä julkisuus toimia sinä viimeisen motiivin antajana? Ovatko näiden väkivallantekojen tekijät roolimalleja uusien sukupolvien koulukiusatuille ja syrjityille?
En tiedä. Mutta teatteri on hieno juttu. Se voi parhaimmillaan antaa kanavan omien tunteiden purkamiseen ja toimia eräänlaisena mielenpuhdistajana. Siellä verikin on pelkkää tekoverta. Jännityksen ja sitä seuraavan katharsiksen jälkeen voi rauhassa, puhdistunein mielin kävellä autolle ja lähteä kohti maaseudun rauhaa. Se on hieno juttu. Kuten myös kestävyysjuoksu, tietenkin.