Sivun toiminnot
Vaarallista touhua
Keväällä luin lehdestä juttua Vaarojen maratonista, enkä voinut olla innostumatta. Kisa juostaan keskellä Kolin komeita kansallismaisemia, ja lähes koko 43 kilometrin lenkki on ehtaa metsäpolkua. Korkeuserot ovat karmeat ja polut teknisesti vaativia kivikkoineen ja juurikkoineen. Haa, siinähän olisi asfalttinylkylle oiva koetinkivi!
Kuin kohtalon ivaa, perheemme kesälomareissu sattui osumaan juuri Kolille. Kävimme patikoimassa Ukko- ja Akka-Kolin rinteillä, haistelimme Pielisen tuoksua korkeilta mänty- ja kuusiharjuilta ja saimme ensivaikutelmaa polkujen vaativuudesta. Aamulenkillä kävin juoksemassa yli Käränkävaaran (pikkunyppylä Ukko-Koliin verrattuna), ja epäilykseni heräsi: Ylämäet ovat ihan oikeasti pitkiä ja vaativia, eivätkä alamäet anna armoa etureisille - jyrkkyys ja kivikot laittavat väkisinkin jarruttamaan vauhtia, joten etureidet joutuvat kovemmalle kuin Aitoon mäissä ikinä. Viisaasti tekisin, jos antaisin mokoman olla.
No, kiirehän siinä sitten tuli ilmoittautua, sillä kisan maksimiosanottajamäärä 500 tuli täyteen jo kesän lopussa. Heinäkuun mentyä rasitusvamman takia harjoittelullisesti harakoille, olin ottanut loppukesän treeniohjelmaani paljon polkujuoksua (tämä tosin oli jo aiemminkin ohjelmassa, sillä Aitoossa on aivan mahtavia polkuja juoksuun!) ja rutkasti ylämäkiharjoittelua, ja mukavasti juoksu kulkikin. Muutamaan otteeseen kävin juoksemassa Laippaa ympäri, ja tutuksi ehtivät tulla myös Sappeen rinteet. Ei muuta kuin nokka kohti Kolia!
Vaarojen maratonin sääntöjen mukaan jokaisen osallistujan on otettava matkaansa kännykkä ja ensiapuside hätätilanteiden varalta sekä järjestäjien antama reittikartta. Lisäksi jokainen vastaa omasta nesteen ja ravinnon saannista, eli mukaan täytyi ottaa myös juomapullo ja energiageelejä tms. Järjestäjät olivat laittaneet matkan varrelle kaksi juomapistettä, joissa voi pullonsa täyttää, nämä olivat 17 ja 32 kilometrien kohdalla.
* * *
Ja sitten tihkusateessa matkaan aamukymmeneltä! Ensimmäiset pari kilometriä olivat mukavaa ja leveää polkua, ja juoksu tuntui kevyeltä ja rennolta. Sitten polku tuli kapeammaksi ja korkeuseroja alkoi olla reilummin. Hämmästyin, kun ylämäen tullessa koko letka lopetti juoksun ja käveli mäkeä ylös. Päätin tehdä samoin, vaikkei rasitus vielä missään tuntunutkaan. Alamäissä lisäsin vauhtia, vaikka polut olivatkin kapeita ja kivikkoisia. Jokaisen askeleen kanssa oli pakko olla tarkkana, ettei kompastu kiveen tai liukastu juureen.
Muutaman kilometrin kuluttua alkoi parin kilometrin mittainen soratieosuus. Matkasin parin eestiläisjuoksijan perässä, ja vauhti tuntui sopivalta. En ollut ottanut sykemittaria mukaan, mutta luotin tuntemuksiini. Näin jälkikäteen voisi todeta, että olisi kannattanut se sykemittari ottaa...
Huh, polut olivat käytännössä pelkkää nousua ja laskua. Kymmeneen kilometriin ehti kulua reilu tunti, eivätkä polut antaneet armoa - olin kaatunut jo kerran jalkani osuttua kiveen. Reitti oli mennyt pitkin kahden järven välistä korkealla harjulla ja vaaralla, ja maisemat olivat olleet harvinaisen jylhiä - sikäli kun niitä oli ehtinyt pikaisesti vilkaisemaan. Sitten laskeuduimme alas Herajärven kosteisiin rantamaisemiin, ja polut muuttuivat liejuisiksi. Yöllä oli satanut, ja aamuvarhain lähteneet ultrajuoksijat (he juoksivat tuplamatkan eli 86 kilometriä) olivat pehmittäneet muutenkin mutaiset ja liejuiset polut entistäkin niljaisemmiksi ja liukkaammiksi. No, eipä tarvinnut ainakaan kiviä varoa.
17 kilometrin kohdalla reitti meni Kiviniemen vedenylityspaikalle. 50 metrin vedenylitykseen oli varattu pieni vetolossi ja muutama talkoolainen soutaja, ja tämä antoikin kaivatun hengähdystauon. Huomasin, että matka ja reitin vaativuus alkoivat vaatia verojaan. Askel ei enää ollutkaan niin kepeä, ja vauhti oli jonkin verran hidastunut. Vesipisteellä huomasin olleeni matkassa noin tunnin ja 50 minuuttia. Kollegat vieressäni sanoivat, että helpot polut olivat nyt takana ja pahimmat edessä. Hmm, jos NUO polut olivat olleet helppoja, millaisia ne vaikeat sitten olisivatkaan? No, uutta vettä pulloon ja baanalle vaan. Taas lähdettiin pitkään ja hivuttavaan nousuun kohti Kolinvaaraa.
Puolivälissä aikaa oli kulunut noin kaksi ja puoli tuntia ja pohkeissa alkoi tuntua kramppeja. Ei mennyt kauaakaan, kun ne tuntuivat myös takareisissä. Tuo ei ole mikään hyvä enne, sillä maratonkokemuksista tiedän, että ne hidastavat matkantekoa merkittävästi ja kerran alettuaan eivät siitä laannu. Ainoa mitä voi tehdä, on juosta rauhallisemmin ja yrittää pitää askel mahdollisimman rentona ja matalana. Tosin näillä poluilla se olisi aika vaikeaa. Ja edessä olisi Ryläys - tuo hirmupätkä entistäkin jyrkempine mäkineen, raastavimpine nousuineen ja hankalampine polkuineen. Tuosta olin ehtinyt kuulla kauhutarinoita muutamaankin otteeseen.
Niinpä se pahamaineinen Ryläys sitten alkoi, ja sen kyllä huomasi. Ensimmäinen nousu oli niin jyrkkä, että välillä piti ottaa kädellä maasta tukea. Samalla tunsin, kuinka voimat jaloistani loppuivat kuin seinään. Vastaavaan tunteeseen olin pari kertaa aiemmin törmännyt maratonilla, mutten ikinä näin aikaisessa vaiheessa juoksua. Yleensä tämä seinä tulee vastaan joskus 30-35 kilometrin tienoilla, ja se johtuu lihasten poltettua varastoimansa hiilihydraatin loppuun. Ja tällä kertaa näin kävi jo pian puolivälin jälkeen. Pahus, taisin olla pulassa. Päätinkin suosiolla, kramppien makoisasti pohkeissa suostutellen, alkaa kävellä pienetkin nousut, ja annoin itselleni luvan kävellä myös aina, kun tuntui pahalta.
Välillä polku tuntui katoavan kokonaan korkeiden vaarojen kivisillä laeilla. Puhkuin ja punnersin eteenpäin askel kerrallaan ja yritin ajatella positiivisesti. Jostain kuitenkin tuli eteen aina vain uusi, jyrkkä nousu. Miten niitä voikin riittää? Luulisi jo alamäkienkin välillä koittavan! No, tulihan se lopulta ja olikin sen verran jyrkkä, ettei juoksemisesta tullut välillä mitään.
* * *
Lopulta vastaan tuli 30 kilometrin kyltti, ja aloin ajatella, että jäljellä olisi enää vajaa kolmannes. Sitten huomasin, että viimeiseen viiteen kilometriin oli mennyt aikaa 52 minuuttia. Siis 52 minuuttia! Tämä tarkoittaisi, että loppumatkaan kuluisi vielä kokonaiset kaksi tuntia. Olin luhistua. En ikinä koskaan milloinkaan jaksaisi enää kahta tuntia, olin lopussa jo nyt! Tiesin, että parin kilometrin päässä edessäni olisi juoma-asema. Siellä voisin keskeyttää.
Juoma-asema tuli. Kisajärjestäjän huoltaja seurasi vesisaaville hoippumistani tarkasti, sillä heillä olisi oikeus keskeyttää matkantekoni. Lappasin vettä suuhuni ja pulloon. Jatkanko vielä? Äh, mitä sitä miettimään, eteenpäin vaan. Hymähdin tuskaisesti järjestejälle, ja jostain kumman syystä hän antoi minun jatkaa matkaani. Kävelin, otin huikkaa, kävelin taas. Tasamaalla juoksin. Vieressäni samassa tahdissa hölkkäsi ultraajakaksikko, jotka olivat jo toisella kierroksella. He kertoivat, että loppumatka olisi helppoa - ensin pari kilometriä soratietä, sitten mukava pätkä metsäautotietä, taas soratietä, pieni poikkeama vaaran laelle hyväkuntoista polkua pitkin ja lopuksi kolmen kilometrin nousu maaliin. Pahin oli takana.
Hoippuroin eteenpäin välillä juosten, välillä kävellen. Soratiellä näin myös toisia juoksijoita, ja kaikilla oli vaikeaa. Menimme kaikki käytännössä samaa matkaa, eikä kenelläkään ollut puhtia lähteä kiristämään vauhtia.
Ylämäessä (taas!) kävellessäni muistin, että mukanani on kännykkä. Niinpä pirautin vaimolle, joka kannusti ja tsemppasi eteenpäin. No, minkäs teet, onneksi alamäki alkoi ja pääsi taas juoksemaan. Reisilihakseni olivat tulessa kramppien jäljiltä, ja meno oli tuskaista. Kai tämä nyt sitten kuului taudin kuvaan.
Lopulta 40 kilometrin kyltti tuli kohdalleni, eikä viimeiseen pätkään juoma-asemalta ollut kulunut kuin vajaa tunti. Enää kolme kilometriä jäljellä. Mutta ne olivatkin pelkkää nousua Pielisen rannalta ylös Kolin laelle.
Kävelin askel kerrallaan nousua ylös. Kylläpä sitä riittikin. Onneksi oli yksi tasaisempi kohta, sen jaksoin vielä juosta.
Vihdoin edessä oli 200 metrin loppujyrkänne. Olin lopussa.
Askeleni veivät hädin tuskin eteenpäin, ja pelkäsin pyörtyväni. Hölkkäkaverini Harri oli keskeyttänyt 17 kilometrin kohdalla ja tuli vierelleni tsemppaamaan. Sanoin, etten jaksa enää askeltakaan, mutta hän ei suostunut uskomaan. Hän kertoi erään edelläni juosseen vajonneen välillä polvilleen, jatkaneen taas matkaansa, vajonneen uudelleen, mutta päässeen kuitenkin perille, joten minähän olin vielä hyvissä voimissa. Sitäpaitsi maaliin olisi enää 100 metriä. Polun vieressä ihmiset kannustivat ja taputtivat. Niin, eihän tähän voisi lopettaa, kyllä 100 metriä vielä jaksaisi. Raahauduin eteenpäin, askel kerrallaan, ja todellakin - edessäni oli maali viimeisen kumparen päällä. Ja nythän minäkin sitten olen siellä, maalissa.
* * *
Juoksun jälkeen olo on lähinnä typertynyt - miten tämä voikin olla oikeasti näin järkyttävän raskas? Normaalisti maratoniin on mennyt sellaiset kolme ja puoli tuntia, mutta täällä matka kesti reilusti yli viisi ja puoli tuntia. Miten se on mahdollista? Viimeiseen kolmeen kilometriin oli aikaa kulunut lähes puoli tuntia. Vaan väliäkö sillä, selvisin kuitenkin hengissä maaliin saakka. Radan profiilista näkee, että nousua oli ollut kaiken kaikkiaan 1100 metriä, kun esimerkiksi Sappeen alimmalta kohdalta ylimpään saakka on n. 100 metriä, eli matkan aikana tuli Sappee noustua yhteentoista kertaan. Eli näin jälkiviisaasti olisi ylämäkiharjoittelua voinut harrastaa reilusti enemmänkin.
Juoksun kärkisijoilta löytyy suunnistajia. Tämä ei ole yllätys, sillä he ovat tottuneita rankempaankin maastoon, kivikkoihin ja liukkaisiin juurakoihin. Tätä varten on vaikeampi valmistautua, mutta Laipan poluilta, esim. Korppivuoren tienoilta, löytyy vähän vastaavaa maastoa.
Maaston monipuolisuudesta oli hyötynsäkin: Jaloissa ei ollut minkäänlaisia oireita rasitusvammoista, sillä kapeat, mutkittelevat ja kiviset polut rasittivat monipuolisesti jalkojen lihaksia. Pehmeät polut eivät myöskään käy jalkojen niveliin läheskään yhtä kovaa kuin maratonryskytys kovalla asfaltilla.
Saunassa kisan jälkeen alkoi ajatus jo sen verran luistaa loppujärkytyksen jälkeen, että ensi vuonna osaan ottaa alun ja koko matkan rauhallisemmin. Katselen välillä ympärilleni, nautin hienoista vaaramaisemista. Otan mukaan eväsvoileipiä ja suolapähkiköitä. Tuplamatkalla kaikkeen tuollaiseen olisikin enemmän aikaa.