Sivun toiminnot
Rasitusvammojen piinasta luomujuoksuun
Toistaiseksi olen lyönyt päätäni säännöllisesti seinään ja saanut rasitusvammalistani varsin vakuuttavaksi: penikkatauti, plantaarifaskiitti, säären rasitusmurtuma, akillesjänteen tulehdus jne. Niinpä minusta on tullut melkoinen rasitusvammaexpertti - tiedän, että kaikkeen auttaa lepo, burana ja aika. Etenkin tuo viimeksi mainittu. Rasitusvammat aiheuttavat siis aina harjoittelutaukoa, joka väistämättä heijastuu myös tuloksiin. Harjoittelematta taantuu. Voisiko jostain muustakin olla apua?
Toimittaja Christopher McDougall kohtasi saman ongelman, ja alkoi ihmetellä. Hän törmäsi tutkimuksen, jonka mukaan 65-80% juoksua harrastavista sai vuosittain jonkin vamman. Mikseivät antiloopit saa rasitusvammoja? Onko ihminen niin heikko, ettei hän yksinkertaisesti kestä juoksemista?
Kysymyksiä selvittäessään McDougall kuuli tarahumara-kansasta, Meksikon Kuparikanjonissa elävästä heimosta, joka on ollut lähes täysin eristyneenä muusta maailmasta. Kanjoniin päästäkseen on kuljettava ohi huumeparonien viljelmiä vartioivien pyssymiesten, selvittävä Sierra Madren syvänteistä, rotkoista, vesiputouksista ja yllättävistä tulvista sekä lopulta löydettävä keskellä-ei-mitään sijaitsevat luolat ja majat.
Tarahumarojen keskuudessa ei ole rikollisuutta, sotaa eikä varkauksia. Ei korruptiota, elintasosairauksia eikä hiilipäästöjä. Eräs tutkija on jopa väittänyt, että elettyään niin monen sukupolven ajan rehellisinä ovat heidän aivonsa kemiallisesti kykenemättömiä tuottamaan valheita. Ja kaiken lisäksi he ovat järkyttäviä juoksijoita!
Ultrajuoksuiksi sanotaan matkoja, jotka ovat maratonia pitempiä. Tarahumarojen juoksukisat saattavat kestää pari vuorokautta yhtä soittoa ja matkana voi olla vaikkapa 500 kilometriä. Näitä heimon sisäisiä juoksukisoja (joita edeltää ankarat ryyppäjäiset) on lähes kerran viikossa. He eivät venyttele eivätkä lämmittele, vaan käyvät lähtöviivalle ja juoksevat pari päivää. Huh!
Kuultuaan tarahumaroista McDougall päätti etsiä heidät käsiinsä ja selvittää heidän sekä terveen kestävyysjuoksun arvoituksen.
Eräs silmiinpistävä asia tarahumaroissa on heidän juoksuvarusteensa. Kun länsimaiset tiede- ja markkinamiehet ovat kehitelleet mitä monimutkaisempia, pehmeitä, "jalan heikkoja kohtia tukevia" juoksukenkiä, pitäytyvät tarahumarat perinteisissä sandaaleissaan. Niissä on ohut nahkainen tai kuminen pohja sekä remmit, joilla kenkä kiinnitetään jalkapöytään ja nilkkaan. Suurin eroavaisuus nyky-nikeihin, adidaksiin ja asicseihin on pohjan rakenne, joka väistämättä vaikuttaa myös juoksutyyliin ja -tekniikkaan. Kun nykykenkien pohjat ovat pehmeät ja kantaosasta korotetut, ovat perinteisten sandaalien pohjat kovat, matalat ja tasaiset.
Nykykengät ovat muuttaneet juoksutyyliä siten, että juoksija askeltaa kantapää edellä ja siitä kengän pohjan muotoa mukaellen rullaten aina varpaisiin saakka. Toisin on vaikkapa kenialaisilla kestävyysjuoksijoilla tai tarahumaroilla: He juoksevat kuin lapset - jalka laskeutuu aivan vartalon alle päkiä edellä; nilkka, päkiä ja jalkapöytä joustavat ja työntävät pohjelihasten avittamana juoksijan eteenpäin. Ilman tietoakaan rasitusvammoista! McDougall päätyi johtopäätökseen: Modernit kengät tekevät jaloista heikot ja aiheuttavat ylipronaatiota, jalka- ja polviongelmia - rasitusvammoja.
McDougall törmäsi hämmästyttäviin tutkimustuloksiin:
1. Jos käytti parhaita saatavilla olevia kenkiä, loukkaantui 123 % todennäköisemmin kuin halpoja kenkiä käyttävät. Muuttujana loukkaantumisissa ei ollut maasto, vauhti, harjoittelumäärä tai kilpailullinen motivaatio vaan puhtaasti kengän hinta. Huh.
2. Mitä pehmustetumpi kenkä sitä vähemmän se antaa suojaa. Tosiasiassa kenkien pehmustus ei vähennä jalan maahantörmäysvoimaa lainkaan. Kun juoksee pehmustetulla kengällä etsii jalka vaistomaisesti vakautta ja pitävää, kovaa alustaa. Jalat ikäänkuin yrittävät työntyä pohjien läpi tätä etsiessään ja iskuvoima maata kohti kasvaa.
3. Jalan lihasten heikko kunto on suurin loukkaantumiseen johtava tekijä. Ja juuri pehmustetut, ylituetut kengät aiheuttavat jalan pienten lihasten rappeutumista. Paras keino jalkojen vahvistamiseen on paljasjalkajuoksu. Silloin jalat siirtyvät kuin itsestään luonnolliseen tekniikkaan ja jalkaterän lihakset vahvistuvat.
Vau. Voiko olla niin, että vaihtamalla juoksukengät huonompiin voi rasitusvammoilta välttyä?
Tutkimukset ovat ainakin vakuuttaneet myös osan juoksukenkien valmistajista. Nike lanseerasi juuri uuden Nike Free -kengän, joka perustuu luonnolliselle juoksemiselle: Pohja on ohut, kaikki pehmusteet on minimoitu. On palattu takaisin 70-luvulle! Vielä hurjempiakin uutuuksia on esitelty: Vibram Five Fingers -kenkä on pelkkä kuminen suoja, jossa jokaiselle varpaalle on oma kolonsa, aivan kuten sormille sormikkaissa. Tämä mahdollistaakin lähes täydellisen luomujuoksun, oli maasto sitten sepeliä, nurmea tai kalliota. Myös suomalaiset Feelmax-kengät ovat herättäneet maailmanlaajuista ihastusta lähes täysin avojaloin liikkumista simuloivalla ohuella pohjarakenteellaan.
Christopher McDougall kirjoitti tutkimuksistaan kirjan "Syntynyt juoksemaan" (nyttemmin kirja on ilmestynyt myös suomeksi). Kun se 2009 Yhdysvalloissa ilmestyi, alkoi kuhina ja innostus. Paljasjalkajuoksu oli saanut Amerikassa pienen, innokkaan harrastajapiirin jo aiemmin, mutta nyt alkoivat harrastajamäärät kääntyä jyrkkään nousuun. Moni juoksun harrastaja, rasitusvammojaan kiroillut kirmaaja siirtyi luomu-linjalle: Paksupohjaiset pehmokengät roskiin ja luonnonmukaisempi vaihtoehto tilalle, lenkkipolku pois asfaltilta metsäpoluille, vuorille, luonnon keskelle.
Naistenlehti raportoi muutama viikko takaperin, että maailmalla on uusi villitys, trail running eli polkujuoksu. Täällä Sydän-Hämeessä laji olisi kuin kotonaan, sillä täällä löytyy metsiä ja polkuja joilla melskata. Aitoon harjut ja Laipanmaan metsät ovat täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia metsäpolkuja eikä Onkkaalan Syrjänharju jää pekkaa pahemmaksi. Kengät jalkaan (tai ehkäpä pois jalasta) ja takaisin luontoon!
PS. Eivät tarahumarat täysin ole välttyneet nykyurheilultakaan. He olivat esiintyneet Meksikon olympialaisten maratonilla -68 ilman mainittavaa menestystä (selitys oli, että matka oli tarahumaroille ihan liian lyhyt). Uudempi tapaus taas on, kun Jenkki"manageri" kuuli 90-luvulla heidän kyvyistään ja päätti viedä nämä oudot ultrajuoksumestarit USA:han kisaamaan. Tarahumarajoukkueeseen kuuluivat 55-vuotias papparainen Victoriano Churro, nelikymppinen vuohenkasvattaja Cerrildo Chacarito sekä "nuori poika" Manuel Luna. Matkaan Tarahumarat lähtivät jonon hänniltä ja pysyivätkin viimeisinä. Pitkän aikaa. Reilun 60 kilometrin jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua kummia. Tarahumarajengi alkoi kiihdyttää vauhtiaan ja ohitella kanssakilpailijoitaan. Sadan kilometrin kohdalla he suorastaan lensivät. Kun kilpakumppaneiden päät alkoivat riippua alhaalla yli kymmenen tunnin rasituksen jälkeen, alkoivat tarahumarat puolestaan hymyillä. Niinhän siinä kävi, että 55-vuotias Churro otti voiton Chacariton tullessa maaliin heti hänen perässään. Lunan kengät olivat rikkoutuneet, ja kivinen maasto oli saanut hänen paljaat jalkansa verille. Siitä huolimatta hän oli viides. No, manageri oli huijari, ja pian tarahumarat palasivat omiensa pariin.