Kyllä harrastaminen oli ennen helppoa, varsinkin lasten. Pienessä kainuulaiskylässä 1970-luvulla sain valita Juvosen Hempan yleisurheiluharjoitusten ja harmonikkapiirin väliltä. Hevosen jumppa voitti hanurin 1–0.

Perheeni asui koulun siipirakennuksessa, joten pihalta löytyi aina muutama tyttö tai poika kärkkymässä peli- tai leikkiseuraa. Kesällä pelasimme pesäpalloa tai jalkapalloa, talvella potkuttelimme kaukalolle. Lähes kaikki liikenevät lapset ja nuoret osallistuivat, koska muuten pelit jäivät torsoiksi.

Eihän niitä miksikään harrastuksiksi sanottu, kun keskenämme leikimme. Nykyään harrastamisesta on leikki kaukana, enkä edes puhu kilpailemisesta tai erikoislahjakkuuksien seulomisesta, vaan aivan tavallisesta ohjatusta toiminnasta.

Lajia valitessa pallotellaan lapsen, lapsen kavereiden ja vanhempien mielihalujen välillä. Kaikki turhautuvat, jos valinta ei osukaan kohdalleen. Harvaa harrastusta pääsee kokeilemaan paria kertaa enempää, silti siihen sitoudutaan maksun muodossa vähintään yhdeksi kaudeksi. Kun kallis maksu on maksettu, kypärät tai rimpsuhameet ostettu, niin tunneille mennään, vaikka kaikilla olisi itku kurkussa.
Huono omatunto piinaa vanhempia, tekipä niin tai näin. Liikaa ei saisi valmentaa, mutta vahvuudet pitäisi kaivaa esiin.

Lapsen motoriikka, luovuus ja sosiaaliset taidot näivettyvät kerta kaikkiaan, jos ei harrasta. Puolivillainen, intohimoton harrastaminen taas syö perheen yhteistä aikaa.
Minäkin olen tuollainen kamala vanhempi, joka työntää viisivuotiasta harrastuksiin, eikä ota virheistä opikseen.

Puolustukseksi sanottakoon, että olen ensimmäistä kertaa äitinä. Toisen kohdalla olisin varmasti fiksumpi.

Aloitimme vauvauinnilla. Mikä ihana pieni hylje siellä sukelsikaan! Muuton yhteydessä harrastus katkesi, ja pieni sukeltelija ei enää halunnutkaan veden alle. Nyt totutellaan uudestaan veteen.

Vauvamuskarissa vasta kivaa oli. Olin aivan varma, että oma lapseni löytää helistimistä rytmin muita kuolaajia paremmin.
Kun hän vielä kolmivuotiaana pyörähteli peilin edessä hörhelöissään, kypsyin viemään hänet tanssileikkikouluun. Kypsyin siinä mielessä, että sisäinen prinsessani on aina piilotellut lippalakin, lenkkitossujen ja kumisaappaiden katveessa. Sen sijaan, että olisin toistanut isäni virheen, tein omani.

Isäni neronleimauksen tuloksena minulle ostettiin teininä huilu, kun muutimme pois harmonikkapiirin vaikutusalueelta. Ehkä isäni kuvitteli minun lurittelevan herkkiä sävelmiä kevättuuleen sen sijaan että rymysin kaikki kentät ja kaukalot polvet ruvella.
Aioin pistää paremmaksi. Vein tyttäreni paljettien pariin, vaikken niistä itse piittaakaan. Kaikki muu sujui hienosti, paitsi lähdöt. Aika ei ollut kypsä, vaikka itse kuvittelin olevani. Lasta tympi, kun piti lähteä kiireellä ruokapöydästä ja ”tehdä samaa kuin kaikki muutkin”.

Jos kuvittelitte, että opin tästä, niin erehdytte. Otetaan harrastus lähempää ja myöhemmin illalla, niin homma sujuu. Onhan lapsikin jo vuoden vanhempi. Baletin sentään hylkäsin vaihtoehdoista, koska arvelin kurinalaisuuden vievän vapaan sielun loputkin harrastushalut. Valitsimme muskarin, koska se oli tuttua ja mieleistä puuhaa.

Kaikki muu sujui hienosti, paitsi lähdöt. Helmikuussa annoin periksi, kun vetäjä vaihtui. Loput tiistait lapsi lallatteli ja tanssahteli piirissä istuville pehmoeläimille.

Kesällä kokeilimme naapurintytön houkuttelemana urheilukerhoa. Kaveri juoksi meidän neitimme viisi kertaa rinkiin, haki ja heitti harjoituskeihäät ponnettoman kaverin puolesta. Omani murjotti. Mikään ei sujunut. Jätimme lähdötkin väliin ja pidimme t-paidan, jolle tuli hintaa 90 euroa.

Paras harrastuskokemus syntyi viime talvena. Mielessä kaikui erään liikunnanopettajan ajatus neljästä tärkeästä taidosta: hiihto-, uinti-, suunnistus- ja tanssitaidosta. Ensimmäinen sopii Suomen olosuhteisiin ja armeijaan, keskimmäiset voivat parhaimmillaan pelastaa hengen. Tanssi helpottaa suhteiden luomisessa myöhemmin.  

Aloitimme hiihdosta, vaikka epäilin lopputulosta. Tuskin hiihtäisimme eväät repussa keväthangilla, rahat menisivät vain seuratoiminnan tukemiseen.

Ihme tapahtui. Jokin osui kohdalleen, kun liikunnallisesti varovainen tyttö laski hienosti mäkeä oikeaoppisessa asennossa ja nautti niin häntähiihdosta kuin Muumimamman vuorotahdistakin. Salaisuus taisikin olla oikeassa ajoituksessa ja kestossa. Ei jokaviikkoista pakkolähtöä, vaan neljä valittua kertaa parhailla hiihtokeleillä.

Sellaiset lyhyet täsmäharrastukset soveltuisivat aikuisellekin.
Kuka jaksaa enää venyä marraskuun iltoina harrastuksiin, kun tahti muussa elämässä kiihtyy vuoden loppua kohti ja pimeät illat vaativat veronsa? Ei lapsi ainakaan, kun vanhemman kaipuu on suurimmillaan.

Myönnän itsekin keskeyttäneeni hyvin alkaneen harrastuksen marraskuussa. Tänä syksynä viisivuotias saa olla kotonaan, talvella käydään kaksi viikkoa uimakoulussa, mutta suunnistus ja tanssi saavat odottaa seuraaviin vuosiin. Sen sijaan pienille tutustumiskerroille voisi olla tilausta niin äidillä kuin tyttärelläkin.