Moni maaseudun taakseen jättänyt muistelee lämmöllä vanhaa idylliä. Lapsuus- ja nuoruusvuodet terveellisessä maalaismiljöössä antoivat hyvän lähtökohdan myöhemmälle elämälle.

Tämän päivän maalaiselämä on keskittynyt taajamiin. Herättääköhän se vuosikymmenten päästä samanlaisia kultaisia muistoja: olivat ne vaan aikoja, kun nukuttiin päivät ja valvottiin yöt energiajuoman voimin. Seisottiin kaupan ovella syljeskelemässä ja sahattiin viritetyllä mopolla rannan ja torin väliä.

Jäsentyvätköhän nykyteinien nuoruusvuodet sen mukaan, milloin mopolla koheltaneelta kaverilta amputoitiin jalka ja milloin ne toiset kännissä autolla kaahanneet tuomittiin tai haudattiin.

Mitä jos tarkasteltaisiin tätä tuppukylän itsetuhoista junttimeininkiä sellaisena kuin se ulkopuoliselle näyttäytyy?
Sydän-Häme on Tampereen ruoka-aitta. Virosta ja Latviasta laivatut nuoret poimivat marja- ja vihannessatoa talteen samaan aikaan kun paikalliset ikätoverit leikkivät mopoilla ja riekkuvat siideripöhnässä.

Sydän-Häme on täynnä kesätapahtumia. Isät käyvät katsomassa maan parhaat bändit Kirkastuksessa ja pelaamassa kylänraitilla katusähly ja -koristurnauksissa. Poikia ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä eihän täällä mitään tapahdu.

Nuoruus on täynnä tärkeitä merkkipaaluja. Kolmosluokalla saa ajaa pyörällä kouluun, 15-vuotiaana pääsee mopon sarviin, 18-vuotiaana voi maistaa viinaa ja tupakkia.

Merkkipaaluja asetetaan lasten suojelemiseksi. Siksi tuntuu edesvastuuttomalta, että lasten omat vanhemmat murentavat niitä. Lapselle haetaan kaljat ja tupakit, ettei niitä tarvitse ostaa hakumiesten kautta. Niinpä lapsi juo ensin vanhempien hankkimat ja sitten hakumiesten tuomat juomat. Pojan annetaan harjoitella ajamista ajoissa, ettei sitten satuta itseään kun kasvaa mopoikään. Pojasta mopoikä ei tunnu enää miltään, kun on saanut pärrätä jo viisi vuotta lähimetsissä ja kylillä. Viidentoista vanhana ei riitä enää vaaralliseksi viritetty mopo, vaan sormet syyhyävät jo auton rattiin.

Ainakin Pälkäneen ja Sahalahden keskustojen yöllinen pärinä kertoo siitä, että mopo on karannut käsistä lukemattomissa perheissä. Lasten tekemiset eivät kiinnosta vanhempia, jos ylä- ja jopa ala-asteikäiset painavat aamuyöhön saakka mopojen kanssa. Ilta-aikaan yhden mopon kyydissä keskimäärin pari vauhdinjanoista ja korkeintaan joka toisella heistä on kypärä. Jos hevosvoimat eivät riitä asvaltin mustaamiseen, ruovitellaan pilalle keskustan nurmikot.

Kuumina kesäöinä on vaikea nukkua, kun avoimista ikkunoista kantautuu vähän väliä viritetyn mopon terävä pärinä, jota keskustojen asvaltti ja kiviset seinät vielä korostavat. Mopoihin kyllästyneet ovat jakaneet huoltaan raitti- ja nettikeskusteluissa. Päristäjät ovat vastanneet uhmalla. Mopolaumat ovat jopa tukkineet autoteitä, pysäytelleet autoja ja uhitelleet kuskeille.

Kuluva kesä tuntuu kypsyttäneen uuden, entistä ärhäkämmän päristäjäpolven, joka ei piittaa liikennesäännöistä eikä omasta tai muiden turvallisuudesta.

Keskenkasvuinen nuori ei oikein tiedä, mihin omat voimat ja kyvyt riittävät. Hevosvoimat ja promillet kiehtovat levotonta mieltä, koska ne tuntuvat avaavan uusia maailmoja.
Nuoruusvuosina kuuluukin laajentaa reviiriä. Mutta vaatisiko liikaa rohkeutta, jos välillä kävisi omaa kylänraittia kauempana maistamassa maailmaa?

Kieroutunut päristely- ja päihdekulttuuri leviää nopeasti tiiviissä yhteisössä. Pari syrjäytynyttä kerää pian ympärilleen joukon opetuslapsia.
Sydän-Hämeessä on kaivattu kyläpoliiseja, jotka laittoivat nulikat ajoissa kuriin. Paluuta vanhaan Reinikaisen aikaan ei kuitenkaan ole. Nuorten ja sivullisten suojelemiseksi on tärkeää, että jokainen ilmoittaa joka kerta poliisille, kun humalainen tai alaikäinen lähtee liikenteeseen.

Torstaisessa lehdessä julkaistu Jussi-Pekka Lämsän kolumni on kirjoitettu ennen tuoreinta tapausta, jossa 16-vuotias pälkäneläispoika ajoi autolla humalassa poliisia pakoon ja loukkaantui vakavasti. Onnettomuus ei tullut Myttäälän suunnan asukkaille yllätyksenä, sillä nuorten juopottelurinki ja vähän väliä ojia kyntäneet kaaharit ovat herättäneet pahennusta jo pitkään.