Ramppi-teatterin uusi näytelmä, Aulis Aarnion kirjoittama ja Ahti Jokisen ohjaama Muistat sie Monrepos’n? kantaesitettiin viime viikolla. Kehykset olivat komeat, kun aurinko painui taivaanrantaa kohti hellepäivän jälkeen ja mustarastaiden laulu säesti avauspuheenvuoroja.
Illan isäntänä ja näytäntökauden avaajana toimi Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg. Tosin hän itse sanoi, ettei tunne itseään isännäksi vaan kunniavieraaksi.
Pekka Hallberg muistutti, että paluu sota-aikaan ei tarkoita pelkkää paluuta menneisyyteen. Näytelmän teema sopii päinvastoin hyvin juuri tämän hetken poliittiseen tilanteeseen Suomessa.
Sodan jälkeen elettiin kireää aikaa, jolloin oli pakko tehdä kipeitä ja hankalia ratkaisuja, jotta ylipäätään päästiin eteenpäin. Omat ja yksittäisten ryhmien edut oli pakko jättää toissijaisiksi ja katsoa yhteiseen hyvään.
Kuukauden repaleisina repsottaneisiin hallitusneuvotteluihin sopinee sama ohje.
Ensi-illassa katsomo oli täynnä uteliasta väkeä. Yleisö mietti, näkisivätkö he nyt saman vai eri näytelmän kuin viime kesänä. Aulis Aarnio valaisi asiaa omissa avaussanoissaan.
Vuoden 2010 näytelmä Kuinka löytäisin sen laulun? oli suuri menestys. Koskettava evakkotarina ja historian lähes suljetuilta lehdiltä esiin kaivettu siirtoleiriaihe olivat pitkään puhuttava aihe. Teatteri sai runsaasti palautetta, jossa toivottiin näytelmän uusintaa.
– Uusiminen olisi ollut harrastajateatterille liian uhkarohkeaa, ammattiteatterit voivat sen tehdä mutta emme me, Aulis Aarnio totesi.
Siksi päädyttiin uuteen näytelmään, vaikka tarinassa on tuttu runko ja tutut henkilöt. Peruskuvio on sama: näytelmän juoni kehittyy kahden hämäläis-karjalaisen rakkaustarinan ympärille. Toinen päättyy traagisesti kaksoisitsemurhaan, toinen sinetöidään avioliitoksi.
 Tarina alkaa jatkosodan puhkeamisesta ja jatkuu sodan päättymistä seuraavaan poliittisesti arkaan tilanteeseen ja karjalaisten siirtolaisten asuttamiseen asti.
 Paljon tuttua näytelmässä joka tapauksessa on niille, jotka ovat nähneet viime kesän näytelmän. Samojen henkilöiden erilaisiksi kirjoitetut kohtalot voivat olla hämmentäviäkin, mutta teatterissa kaikki on mahdollista.
Aulis Aarnion historiallisia näytelmiä katsoessa on tehtävä itselleen samanlainen muistutus kuin esimerkiksi Väinö Linnan tuotantoa lukiessa: kysymyksessä on fiktio, ja kirjailijalla on lupa operoida kuvitelluilla henkilöillä ja tapahtumilla mielensä mukaan.
Muistat sie Monrepos’n -näytelmässä terävöitetään joitakin viime kesästä tuttuja asioita.  Esimerkiksi nälän ja rangaistusten julmuutta siirtoleirillä kuvataan tarkemmin, niin että raa’at yksityiskohdat paljastuvat. Toisaalta muutamia hahmoja, esimerkiksi lotta ja opettaja Alma Heinämaata (Ritva Heinonen) ja Arvo Härkälää (Taavi Lintunen) hahmoa on karrikoitu niin, että naurulle on entistä enemmän sijaa.
Harrastajateatteriksi harvinaisen syvälle viety henkilöohjaus pyrki hiomaan erityisesti tunteiden ilmaisua ja syventämään tarinaa sitä kautta. Ahti Jokisen työ on ollut vaativaa, varsinkin kun mukana on paljon uusia ja hyvin nuoria näyttelijöitä merkittävissä rooleissa, mutta uurastus on tuottanut monessa kohdassa hienoa tulosta.
Myös monien samaa osaa toista kesää esittävien rooli on terävöitynyt. Oiva esimerkki on nuoren Laura Parviaisen Elina, josta on kypsynyt hyvin uskottava ja viehättävä nuori nainen.
Näytelmän suuri sympatia karjalaisia kohtaan tuo väkisinkin esiin hämäläisyyden kielteisiä puolia, mutta Elinassa hämäläisyys kääntyy parhain päin.
 Tässä näytelmässä päästään jo tanssimaan Elinan ja karjalaispoika Eeron (Mika Eerola) häitä, mutta ensiaskelista asti kaikki ei sujukaan kuin unelmissa. Ujo ja pessimismiin taipuva Elina osoittautuu silti sitkeäksi ja rohkeaksi, arjen iskujakin kestäväksi naiseksi.
On hyvä oivallus viedä Elinan ja Eeron tarina arkitodellisuuteen asti. Se syventää toisen parin, Olavin (Mikko Nikkanen) ja Annikin (Henriikka Heiskanen) rakkaustarinan tragiikkaa. Toinen pari saa heidän silmiensä edessä kaiken sen, mikä heille itselleen on vain tuhoutuva unelma.
Muistat sie Monrepos’n? on viimekesäistä näytelmää poliittisempi asekätkentöineen ja punalippuineen.
 Äärilaitojen ristiriita kuohuu taas Kangasallakin, mutta sarjan aikaisemmista näytelmistä tuttu jalkinemestari J. E. Lindell (Jussi Saari) neuvottelee vielä viime töikseen ennen näytelmän loppua aikoinaan perustamansa Kangasalan työväenyhdistyksen rauhallisille urille, niin ettei äärikommunismi saa siellä ylivaltaa.
 Kun ottaa huomioon, että näytelmäsarjan kirjoittaja on Kangasalan Kirkonkylän  työväenyhdistyksen historian toinen kirjoittaja, voisi kuvitella, että tässä itäisi taas yhden näytelmän siemen.
Ramppi-teatterissa osattaisiin varmaankin käsitellä myös aikaa 1950-luvulta 1970-luvulle turvautumatta pelkkään iskelmänostalgiaan.
Lähiteatterien käsiohjelmien vertailussa Ramppi-teatteri on vuodesta toiseen niin ylivoimainen, ettei edes 10+ riitä arvosanaksi.
Useimmista ammattiteattereistakin saa ostaa monen euron hintaisen vihkosen eri yritysten mainoksia, joiden seasta löytyy yhdeltä tai parilta aukeamalta näyttelijäluettelo ja muutama tekstittämätön kuva. Ramppi-teatteri tarjoaa sen sijasta lukupaketin, johon syventymiseen väliaikakaan ei riitä.
Kari Aarnion taidokkailla valokuvilla kuvitettu ja kauniisti taitettu kahdeksansivuinen ohjelma on täynnä asiaa kannesta kanteen, ja kaupallinen puoli on kuitattu yhdellä sivulla. Eri vuosien käsiohjelmat tallettamalla Ramppi-teatterin ystävät voivat koota itselleen Suomen historian artikkelikokoelman, jonka selaaminen on samalla visuaalinen nautinto.