Taava Hakalan ohjaama, Heikki Paavilaisen ja Heikki Salon käsikirjoittama Satumaa Tango -musikaali kantaesitettiin viime viikon keskiviikkona Sappeen näyttämöllä. Viime kesänä huippumenestyksen saavuttanut Olavi Virta -musikaali oli monen teatterivieraan ajatuksissa, mutta Sappeen kesäteatterihistorian toinen musikaali osoitti heti olevansa uudenlainen kokonaisuus.
 Ensi-illan juhlisti kaunis kesäsää ja koko yleisön sydämet voittaneen Ritva Oksasen syntymäpäivä, jota juhlittiin ensi-illan päätteeksi onnittelulaululla.
Musikaalin juonena on yksinkertaisesti säveltäjä Unto Monosen lyhyt elämä sen alusta loppuun.
Äidin rakkaus kantaa poikaa ajan rajan takaakin. Ritva Oksasen yhtä aikaa hauras ja teräksinen Helena Mononen on eräänlainen näytelmän sielu, vaikka ei voi sanoa, että se jättäisi varjoonsa Paavo Honkimäen onnistuneen näyttelijäsuorituksen. Äidin ja pojan yhteys on kaikkineen voimakas ja hyvin tulkittu.
Muutkin näyttelijät ansaitsevat kiitosta. Voi hyvin arvata, että työtiimillä on ollut hauskaa keskenään.
 Olavi Virrasta Toivo Kärkenä tutuksi tullut Juho Joki on saanut säveltäjän roolin oheen nipun pienempiä sivurooleja, joissa hän saa päästää irti mainiot koomikontaitonsa ja muuntautumiskykynsä.
Musikaali hengittää tietysti elävän orkesterin kautta, ja Satumaa Tangossa soittajien ja näyttelijöiden yhteistyö on hyvin hiottua. Juonta viedään eteenpäin laulujen kautta, ja tangon ystäville ja Unto Monosen ihailijoille musikaali kaikkineen on oikea herkkutarjotin.
Näytösten alut olisi vain suonut hieman kohottavammiksi. Pääosan esittäjän arkiset alkupuheet ja -ohjeet eivät sovi näytelmän alkuun, niistä syntyy tunnelma kuin seurantalon iltamissa. Näytelmä on taideteos, jonka maailmaan kuljetaan hiljaisuuden tai muun siirtymän kautta, oli näytelmän kepeysaste mikä tahansa.
Taava Hakalan ohjaus on raikas, notkea, hilpeä, paikoitellen lähes sketsimäisesti etenevä, mutta ei missään tapauksessa joukko irrallisia kohtauksia vaan taitavasti yhteen nivottu sarja tuokiokuvia, joista piirtyy taiteilijan elämänkaari, ainutkertainen mutta silti niin monesta tarinasta tuttu.
 Niin kuin monille taiteilijoille käy, kaari ei piirry tasaisesti, vaan putoaa korkeuksista rajusti alaspäin ja katkeaa kesken.
Lapsuus on Untolle kovaa aikaa Karjalasta pakenemisineen, isän menetyksineen kaikkineen mutta äidin huolenpito kannattelee ja nuoruus näyttää olevan täynnä lupauksia.
 Avioliiton alkuonnen jälkeen alkaa menestysten ja sairastumisen hidas, vääjäämätön tie. Alkoholismi, väkivalta, avioliiton karitutuminen, hakeutuminen toisen naisen luo, henkinen sairastuminen, lopullinen yksinjääminen ja romahdus seuraavat toinen toistaan kuin portaat, joilla ei voi enää kääntyä ylöspäin.
Ohjaus kestää hyvin juonen kovissa käänteissä musikaalin loppupuolella. Kevyestä liu’utaan vähitellen vakavampaan sävyyn, silti huumoria unohtamatta.
Tilanne, jossa jo elämän sivuraiteelle suistunut mutta yhä läheisiään ikävöivä Mononen yrittää lähestyä tytärtään, on koko esityksen puhuttelevimpia. Samoin taidokkaasti toteutettu kohtaus on taiteilijan kuolema omasta kädestä tulleeseen laukaukseen.
Koskaan ei ole pystytty selvittämään, kuoliko Unto Mononen vahingonlaukaukseen vai oliko teko tahallinen. Näytelmän todellisuudessa sillä ei ole merkitystä, koska hän on loppumaisillaan joka tapauksessa. Kuoleman rajan yli hänet auttaa äiti, itse jo aikaa sitten ajan rajan toiselle puolelle siirtynyt. Koskettavuutta tapahtumasta ei puutu, tulkitkoon kukin sen sitten miten haluaa.